Me voitas käyttää vähän tiheempää haravaa, tai viel parempi, käykö et kahestaan karataan?
Mä kirjoitan nyt tälleen kevyesti, muuten vaan. Mulla on hyvä fiilis. Olen iloinen, pitkästä aikaa. Pyhimys soi ja tekee olosta kaksi kertaa paremman. Velvollisuudet ei tunnu painavilta, olo on huoleton.
Ja mä nään V:n viikonloppuna.
Se on hassua, että joihinkin ihmisiin voi aina vaan rakastua uudelleen. Joskus ne ajaa sut hulluuden partaalle, vihaat niitä ja koko maailmaa, mutta seuraavassa hetkessä vaan taas tajuat, että se kaikki on just siinä edessä. Kun oltiin oltu erossa V:n kanssa joku kolme viikkoa ja nähtiin, tuntui taas kuin olisin nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Ujous, hassu tunne sisuksissa. Kun makoiltiin sylikkäin myöhemmin, katoin sitä silmiin ja mua kävi naurattamaan. “Sä näytät ihan samalta.” Yhtä tutulta, turvalliselta, yhtä rakkaalta. Silmistä pois ei ole pois sydämestä. Aika parantaa haavat ja lopulta poistaa ikävän, mutta kun jonkun ihmisen on sydämeen päästänyt, se pysyy siellä aina.
Olen taas tänään haaveillut. Tulevaisuudesta. Olen nuori, joten on kai ihan luonnollista, että mieli käy välillä ylikierroksilla eikä oikein osaa päättää yhtään mitään. Välillä haluan juhlia ja uskon, että Tarkoitus löytyy baarin valojen seasta ja lasinsirpaleista jotka tarttuvat korkokenkien pohjaan. Onhan se hauskaa. Piristävää, kaikki uusi ja vaihtelevuus piristää. Mutta en mä loppuelämääni halua juhlia. Haluan normaalin elämän, tylsän ja tavallisen, jos niin haluaa ajatella. Uskoisin, että vanhemmalla iällä musta tulee totaalinen hullu, jos nyt jo tiedän haluavani vanhan omakotitalon lautalattioilla. Niin, ja keltaisen keittiön. Ajoittain sekoilen, välillä jopa teeskentelen nauttivani bilettämisestä enemmän kuin aina nautin. Harva tietää, että oikeasti olen kuitenkin koti-ihminen.
Viime viikonloppuna Helsingissä tajusin, että olen oikeasti todella yksin. Istuin kuitenkin yökerhossa, juuri kun oltiin reivattu tanssilattialla toista tuntia. Oli se sitten “laskuhumala” tai ei, se sai mut oikeasti miettimään. Paljon on ympärillä ihmisiä, mutta silti voi olla todella yksinäinen. Se on henkistä yksinäisyyttä, sitä ettei kukaan pääse sun lähelle, ei oikeasti. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin keskustelisi enemmän päänsä kanssa, kuin muiden ihmisten. Oikeasti olen aika paljon äänessä, mutta ne on ne todelliset tunteet ja fiilikset, joista harva mitään tietää. Muille yritän paljon. Hymyillä, vaikka sattuisikin.
Tosiaan, elämän Tarkoitus… Naivilta kai kuulostaa, jos sanoo haluavansa olla vain onnellinen. Olen kai kuitenkin aika päämääriä luova ihminen, tai ainakin sellainen haaveileva. Voisin perustaa vaikka perheen jo viiden vuoden kuluttua jos mulla olisi silloinkin ihminen johon voin aina rakastua uudelleen. Jonka vieressä on aina yhtä turvallista ja johon voisi vaan luottaa koko sydämestä. Mutta tämä salaisuus… 
Forgive quickly, kiss slowly, love truly
Pienen hetken luulee, että se kaikki oli tässä.
Mä valmistauduin eroon. Luulin valmistautuvani. Tunteeseen, että et ole enää lähelläni. Kenties kuvittelin kaiken mielessäni liikaakin etukäteen: mä itken, sä kävelet pois. Mutta eihän se niin mene, ei tässä elämässä. Tunteet ei mihinkään katoa, jos ne on olemassa.
Tänään herätessäni tiedän olevani onnellinen.
Eilisen muistot tuntuu vieläkin polttavana mielessä. Sä mun kotiovella, mun hakkaava sydän jättäen muutaman lyönnin väliin, huulet huulilla. Kaikki tuntuu hyvältä kun makaan sun kainalossa. Murheet tuntuvat pieniltä ja huolet mitättömiltä. Meillä on vain tämä hetki, ja tämä hetki on täydellinen.
Vaikka mun ystävät katselee mua pitkään ja oudosti, tiedän jo nyt antavani tälle onnelle taas yhden mahdollisuuden. Olen ruikuttanut varmaan viimeiset puoli vuotta, kun on niin kurjaa kaikki. Mä olen yksinäinen, väärinymmärretty, surullinen ja kaipaan vain vähän huolenpitoa, rakkautta ja välittämistä. Itsesäälin lista jatkuu loputtomiin.
Kun tuudittautuu siihen uskoon, että kaikki on huonosti, se alkaa myös sitä olemaan. Ei huomaa niitä pieniä asioita, jotka todella merkitsee. Se on täysin totta, että asioiden arvon ymmärtää vasta, kun on melkein menettänyt sen. Eilen huomasin, kuinka paljon olen kaivannut sun kosketusta. Kuinka olen kaivannut halauksia, tekstiviestejä, puhelinsoittoja. Sun ääntä, naurua ja lämpöä, sitä kuinka saan käpertyä sun viereen ja herätä samasta paikasta aamulla. Se kaikki on mulle niin tärkeää, että olin typerä tai en: Pidän kiinni siitä kynsin ja hampain.
Suhde ei kestä vapaamatkustusta. Tänään herätessäni tein päätökseni: yritän tosissani. Haluan olla parempi, uskoa muhun ja suhun. Uskoa Meihin. Seurustelulle ei kai ole mitään yleispätevää ohjetta tai sääntöä, mutta luultavasti aika hyvä syy pysyä yhdessä on juuri se kaikista tärkein: Rakkaus.
Sun luona mä olen kotona ja turvassa, sun syliin haluan pääni painaa.
One love
Missä kulkee pettämisen raja? Kai se on vaan veteen piirretty viiva. Ajatuksien ja tekojen välillä. Siihen mä yhdyn, että petät kerran, niin petät toisenkin kerran. Ellei niin huonosti sattunut, että jäit kiinni. Äkkiä sulla ei ehkä olekaan enää ketään, joka ottaa syliin ja halaa sun pahan olon pois. Itsehän päätit luopua siitä rakkaudesta. “Sitä saa mitä tilaa, ehkä opit sen sä nyt, jos kaiken itse pilaa on turha olla pettynyt. ”
Niin just, se rakkaus. Onko rakkaus olemassa vain yhtä ihmistä varten kerrallaan? Ei kai. Rakastanhan mäkin aidosti monia ihmisiä, perhettä, ystäviä. Romanttinen rakkaus vaan on erilaista. Se on omistavaa. Yhtäkkiä sä oletkin talutushihnassa, toisen ohjailtavana. Sitä rakkautta ei ole luvattu kahdelle, koska se ei vaan riitä. Jos seurustelet ja satut ihastumaan toiseen, sussa ei ole mitään väärää. Mutta mieti nyt itsekin kaksi kertaa, haluatko vaihtaa aidon rakkauden hetken huumaan? Haluatko edes koittaa miten pitkälle se talutushihna venyy? Ennen kuin huomaatkaan, se on kiertynyt sun kaulan ympärille.
Välillä mä olen totaalisessa jumissa. Mietin menneitä, ja kylmät kädet raapivat mun selkää. Olen odottanut. Odottanut vuoden ja odottanut lisää. Rakastanut ihan palavasti, enkä liioitellut sitä yhtään. Mutta mä olen myös pelännyt. Paniikinomaisessa tilassa olen monta kertaa ollut. Tätä muistelen, kun olen yksin. Ja aika valuu sormien läpi kuin jääkylmä vesi, enkä pysty tarttumaan siitä kiinni. Pienet jutut saa mut miettimään, mitä oikein elämältä haluan. Jos joskus luulin, että rakkautta ei ole tarkoitettu mulle ja tulen kuolemaan yksin, niin nyt olen varma että siihen en ainakaan alistu. Toisaalta, kun kuolee, niin siinä vaiheessa se on kuitenkin kai ihan sama.
Surettaa ne ystävät, jotka pitävät omaa sinkkuuttaan sairautena. Haluaisin sanoa niille, että nauttikaa vaan omasta seurastanne, ennenkuin itsekin päätätte rakastaa. Rakkaus on vaikeaa. Se on niin omistavaa, ja ennenkaikkea koska sen oletetaan olevan ikuista.
Omista tunteista on vaikea puhua. Kaikki lukee kuitenkin kehossa: kasvoissa, silmissä, huulilla.
Ja Sydämessä, joka on täydellisesti seonnut.
- 2.1.2012
Mainos